Ikävä kyllä, minun on ilmoitettava, että tämä tarina loppuu ennenkuin alkoi, sillä kaikki ladattuni poistuivat ja ei ole kiva pelata ilman niitä. Olen pahoillani. Osia ei siis tule enää tämän enempää. Nämä 2 osaa mitkä täällä nyt ovat säilyvät.

-Windy :D

PS: Ottakaa aina varmuuskopiot ladatuistanne ;)

"Auttakaa joku! Miksei kukaan kuule?" Missä kaikki ovat juuri silloin, kun tarvitsen heitä? Se on tämän osan teema, toivottavasti ette pety:

Saatuani selville, että minulla on sisko, en ole saanut hetkeäkään mielenrauhaa. Olen etsinyt ja etsinyt. Toimistoa jossa voitaisiin antaa tietoja ihmisistä ja heidän asuinpaikoistaan.

Kun vihdoin löysin sen, luulin sen antavan minulle rauhan, mutta ei. Joudun odottamaan kaksi viikkoa, että toimiston työntekijät lopettavat lakkonsa. Ovat kuulemma kyllästyneitä vähäiseen palkkaan.

Ennen helpoilta tuntuneet arkiaskareetkin olivat nykyään vaikeita. Keskittymiseni... En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Mietin vain tulevaa ja sitä, että löydänkö ikinä siskoani, perhettäni, toivottavasti ikävöivää sellaista. Lisäksi muistinmenetykseni ei auttanut arkea ollenkaan.

Joskus Peppi saattoi hiippailla pihallani, kävelin vain hänen ohitseni ikäänkuin en olisi huomannut häntä ollenkaan. En halua kuulla hänestä enää mitään. Luulee tietävänsä miltä minusta tuntuu, en muista viimeviikkoa, saati mitä tapahtui ennen kuin makasin maassa, tyhjällä tontilla.

Pakotin itseni ensimmäistä kertaa pois ankeasta tiilitalostani, juhlimaan. Tai niin minun ainakin piti. Tanssimisesta ei tullut mitään, enkä edes uskaltanut koskea tikkaan, tärisevä käteni olisi varmasti puhkaissut vielä jonkun silmän.

Päätin sitten vain tilata espresson. Käytin siihen viimeiset rahani. Fiksua. Taksi on poissuljettu vaihtoehto, kävelen sitten kotiin.

Myyjä oli todella pelottava! Hän vain tuijotti ja tuijotti. Tulihan siinä epämukava olo. Hullu mies.

Pian minua alkoi oikeasti pelottaa. Tunsin kuinka hänen katseensa porautui takapuoleeni.

Lähdin kävelemään kotiinpäin. Tunsin kuinka askeleet kaikuivat takanani. Kahtena. Hän seurasi minua.

Olin jo puolivälissä matkaa ja olin saanut hieman välimatkaa mieheen. Nopeutin askeliani vain kokeillakseni tekeekö hän samoin. Aivan kuten arvasin, hänenkin askeleensa kiihtyivät samaan tahtiin kuin omani.

Juoksin kotiin ja kuulin hänen pudottavan avaimensa. Hän pysähtyi poimimaan niitä ja sain hetken aikaa rynnätä sisälle.

"Apua..." Olin paniikissa, tärisin kauttaaltaan, enkä tiennyt mitä tehdä. Oveen ei oltu edes ehditty asentaa lukkoa. Hän pääsee sisään tuosta vaan. Mitä hän sitten tekee minulle? Murhaa? Se tästä vielä puuttuikin! Millähän nimellä minut haudataan?

Ovi narisi auki ja kahvimyyjä astui sisään hymyillen. "Näin miten katselit minua siellä terassilla." Hän kuiskasi ja siveli kättäni sormellaan. Kavahdin kauemmaksi. En pystynyt huutamaan, ääni ei vain tullut pidemmälle kurkustani. Yht´äkkiä hän suuteli minua. Meinasin oksentaa siihen paikkaan, hän tunki kieleni suuhuni, kurkkuuni. Ei ollut vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi.

"Ä-älä... Ole kiltti" Hän riisui vaatteeni ja asettui vankasti oven eteen. Hän lukitsi minut "halaukseensa" ja... Niin.

"Auta... Auttakaa m-minua!" Kuiskasin hiljaa, kun hän tönäisi minut lattialle.

Silloin kaikki... Kaikki pimeni.

Heräsin kylmältä lattialta. Alusvaatteiltani. Lisäksi ikävä tunne velloi sisälläni, hyvin hyvin ikävä tunne. Tiesin mitä hän oli tehnyt. Sehän nyt oli ilmiselvää. Patjani oli poissa, näin ikkunasta kuinka se roikkui pyykkinarulla, lakanoineen päivineen. Mies oli sentään poissa.

"H-hän raiskasi m-minut..." Kyyneleet valuivat yhä voimakkaampina ja voimakkaampina. Toivoin syvästi. Niin syvästi, enemmän kuin mitään muuta. Ettei hän jättänyt mitään jälkeensä. Mitään minulle.

Kahden viikon kuluttua:

 

 Psst... Tästä katosi kuva :'(

 

 

Kilautin taksin pihalleni ajamaan minut toimistolle. Mahassani oli perhosia, eikä mikään ihme, tätä oltiin odotettu viimeiset kaksi viikoa.

Ensiksi jouduin tottakai odottamaan tuntikaudet. Tuntui että kaikki halusivat löytää siskonsa juuri tänään.

Odotin itseni puhki.

Kunnes viimein vuoronumeroni kilahti ruutuun ja minut kutsuttiin sisään.

"Ai hei! Sinä taidat olla Greenwood." Nainen tokaisi tekopirteällä äänellä. "Kyllä olen. Tulin tänne..." Yritin. "Tiedetään tiedetään, etsimään sukulaistasi, niinhän ne kaikki." Hän keskeytti. "Aivan." Hämmennyin.

"Onko SimCityssa tai missään muualla Greenwood nimistä minun ikäistäni tyttöä?" Menin heti asiaan, en halunnut hermostuttaa naista yhtään enenpää. "Jaa-a. Greenwood on aika harvinainen sukunimi, jos heitä on, löydät hänet varmasti." Ensimmäistä kertaa jotain iloista, uuden elämäni aikana.

"Noniin, katsotaanpas..." Hän mumisi. Katsoin ympärilleni ja istuin lepotuoliin odottamaan, arvelin että tässä kestää hetken.

"Hmm..." Kuului vain nopeaa naputtelua ja pientä hyminää, kun nainen istui tutkimassa kirkasta näyttöä. Istuin sormet ristissä tuolissani ja hoin: "Ole niin kiltti." Uudelleen ja uudelleen.

"Hahaa! Nyt nappasi!" Hän huudahti. Nousin ylös tuoliltani niin nopeasti, että alkoi huimaamaan. "Oikeastikko?!"

"Kiitos vielä kerran!" Huikkasin tuhannennen kerran. Sain toimistosta lapun, jossa oli kahden ihmisen osoitteet. Molemmat täsmäsivät ikäiseeni tyttöön.

"Krhm. Olen Stefano, sinun lääkärisi. Mikä on asiasi?"

"Niin tuotaah... Minulla on ollut outoja huimauskohtauksia ja olen oksennellut ja..." En pystynyt jatkamaan. Kahdenviikon takaiset tapahtumat repivät sisuskalujani sisääpäin. "Ymmärrän." Mies sanoi ja talutti minut toiseen huoneeseen.

Puristin tuolin nahkakäsinojia, niin että kynteni upposivat tekonahkaan. Mitä jos olen...? En pysty edes sanomaan sitä.

"Onnitteluni neiti. Odotatte lasta." Mies hymyili.

"A-ai. Sepä m-mukavaa..." Suuni loksahti auki. Mitä nyt? Ei minulla ole rahaa elättää lasta. En edes tiedä nimeäni.

"Olenko minä todella raskaana sille hirviölle?"

"Ehkä... Ehkä se voi olla jopa hyvä asia..."

 

Tadaa! Toka osa valmis! Olkaapa hyvät! Kommentit kiitos <3

 "Missä minä olen? Kuka minä olen?" Siinä kysymys, johon tämä tyttö ei ehkä koskaan saa vastausta. Siitä tämä tarina/legacy challenge kertoo. Lukemaan:

"Ummh..."

"Mitä?" Tyttö nousi hitaasti ja tuskallisesti ylös jäätävältä nurmelta.

"Missä ihmeessä mä olen...?" Hän katseli ympärilleen, näkemättä monen kilometrin säteellä mitään muuta kuin sitä ikuista tasankoa ja teitä. "Kuka... Kuka mä olen? Mitä helv..."

"Kuka minä olen? Kuka? Miksen mä muista mitään?" Tyttö seisoi hiljaisessa yössä, tuhannet kysymykset valtasivat hänen mielensä. Hänellä ei ollut mitään. Tyhjä tontti, miksi ihmeessä? Kuka hän on, miten joku voi unohtaa oman nimensä, lapsuutensa, muistonsa? Hänen päänsä takoi tyhjää, tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi, avuttomaksi.

"Hei. Olen Titta Turhama, kutsuit." No kuka tuo nyt on? "Mitä? En minä ainakaan muista. Voitko kertoa miksi minä oikein kutsuin sinut tänne?" Tyttö rapsutti päätään mietteliäänä. "Etkö muista? Minä rakennutan sinulle talon." Vihdoin vastauksia. "Voit tulla aamulla takaisin." Titta kehotti. "Ai, ja minne minä menisin?" Tyttö pyyhkäisi hiuksen kasvoiltaan ja odotti vastausta. "Sinullako ei ole paikkaa mihin mennä? Odota vaikka autossa, siis minun autossani, se seisoo tuossa tiellä."

Aamulla:

Astuin sisään taloon, vai oliko se edes sitä? No, ainakin se oli pieni. "Mitä ihmettä tämä on?"

Jokapuolella oli outoja tekstejä. Runoja? Ei. Jäähyväiskirjeitä, piirustuksia, kaavakkeita ja kuvia.

Titta kertoi että ne ovat minun, jotain menneisyydestäni. Kirjoitinko minä ne? Kuka ne kirjoitti?

Kaivoin jääkaapista mehun ja istuin hörppimään sitä natisevalle tuolilleni. En pystynyt keskittymään juomiseen, ne tuijottivat minua, paperit. Ne vainosivat minua, houkuttelivat lukemaan. Silloin ovikello keskeytti ajatukseni.

"Päivää, tulin kertomaan sinulle jotain" Pihalla seissyt nainen sanoi. Hän näytti suurinpiirtein minun ikäiseltäni, ehkä hieman vanhemmalta.

"Päivää. Ennenkuin aloitat, voinko kysyä kuka olet?"

"Ai, minä? Olen Peppi. Asun tässä ihan lähellä ja luulen että tiedän sinusta jotain, mitä sinä et tiedä." Silloin kiinnostukseni heräsi. Jotain minusta.

"Ei ole paljon kerrottavaa, mutta halusin vain kertoa niistä lapuista. Ihmettelet varmaan kuka ne kirjoitti. Annoin ne sinulle, jotta saisit jotain selville itsestäsi. Minulle kävi samoin. Menetin muistini, kun olin viisitoista, sain kolme päivää sitten laatikon ovelleni, laatikossa luki sinun nimesi ja osoitteesi." Peppi kertoi. "Nimeni? Mikä on nimeni?!" Melkein huusin, niin innoissani olin, nimeni! "Siinä oli vain sukunimesi. Greenwood, etunimi oli kumitettu. "Ai." Mikä pettymys. "Saanko jatkaa? Kiitos. Lisäksi lapussa luki, että osa lapuista on siskollesi."

"M-minulla on sisko? Lukiko siinä nimeä?" Minulla on suku! "Ei, ei lukenut."

"Anteeksi, m-minun on nyt mentävä." Kuiskasin. "Olen pahoillani. Tiedän miltä sinusta tuntuu! Tiedän miltä tuntuu menettää kaikki!" Peppi huusi perääni.

"M-miksi kaiken p-pitää olla niin pirun vaikeaa?!" Huusin ja purskahdin itkuun. Greenwood... Miksei se herätä mitään minussa? Tietääkö siskoni minusta? Onko hänellä ikävä minua?

"Minuna on pakko selvittää tämä..."

 

Kiitos kun luit! Kommentoithan myös jos pidit? Anteeksi osan lyhyys :) Lupaan että seuraava on pidempi! Ainiin! Ja jos jotakuta kiinnostaa tietää mistä sivupohjani on, se on täältä

-Windy