"Missä minä olen? Kuka minä olen?" Siinä kysymys, johon tämä tyttö ei ehkä koskaan saa vastausta. Siitä tämä tarina/legacy challenge kertoo. Lukemaan:

"Ummh..."

"Mitä?" Tyttö nousi hitaasti ja tuskallisesti ylös jäätävältä nurmelta.

"Missä ihmeessä mä olen...?" Hän katseli ympärilleen, näkemättä monen kilometrin säteellä mitään muuta kuin sitä ikuista tasankoa ja teitä. "Kuka... Kuka mä olen? Mitä helv..."

"Kuka minä olen? Kuka? Miksen mä muista mitään?" Tyttö seisoi hiljaisessa yössä, tuhannet kysymykset valtasivat hänen mielensä. Hänellä ei ollut mitään. Tyhjä tontti, miksi ihmeessä? Kuka hän on, miten joku voi unohtaa oman nimensä, lapsuutensa, muistonsa? Hänen päänsä takoi tyhjää, tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi, avuttomaksi.

"Hei. Olen Titta Turhama, kutsuit." No kuka tuo nyt on? "Mitä? En minä ainakaan muista. Voitko kertoa miksi minä oikein kutsuin sinut tänne?" Tyttö rapsutti päätään mietteliäänä. "Etkö muista? Minä rakennutan sinulle talon." Vihdoin vastauksia. "Voit tulla aamulla takaisin." Titta kehotti. "Ai, ja minne minä menisin?" Tyttö pyyhkäisi hiuksen kasvoiltaan ja odotti vastausta. "Sinullako ei ole paikkaa mihin mennä? Odota vaikka autossa, siis minun autossani, se seisoo tuossa tiellä."

Aamulla:

Astuin sisään taloon, vai oliko se edes sitä? No, ainakin se oli pieni. "Mitä ihmettä tämä on?"

Jokapuolella oli outoja tekstejä. Runoja? Ei. Jäähyväiskirjeitä, piirustuksia, kaavakkeita ja kuvia.

Titta kertoi että ne ovat minun, jotain menneisyydestäni. Kirjoitinko minä ne? Kuka ne kirjoitti?

Kaivoin jääkaapista mehun ja istuin hörppimään sitä natisevalle tuolilleni. En pystynyt keskittymään juomiseen, ne tuijottivat minua, paperit. Ne vainosivat minua, houkuttelivat lukemaan. Silloin ovikello keskeytti ajatukseni.

"Päivää, tulin kertomaan sinulle jotain" Pihalla seissyt nainen sanoi. Hän näytti suurinpiirtein minun ikäiseltäni, ehkä hieman vanhemmalta.

"Päivää. Ennenkuin aloitat, voinko kysyä kuka olet?"

"Ai, minä? Olen Peppi. Asun tässä ihan lähellä ja luulen että tiedän sinusta jotain, mitä sinä et tiedä." Silloin kiinnostukseni heräsi. Jotain minusta.

"Ei ole paljon kerrottavaa, mutta halusin vain kertoa niistä lapuista. Ihmettelet varmaan kuka ne kirjoitti. Annoin ne sinulle, jotta saisit jotain selville itsestäsi. Minulle kävi samoin. Menetin muistini, kun olin viisitoista, sain kolme päivää sitten laatikon ovelleni, laatikossa luki sinun nimesi ja osoitteesi." Peppi kertoi. "Nimeni? Mikä on nimeni?!" Melkein huusin, niin innoissani olin, nimeni! "Siinä oli vain sukunimesi. Greenwood, etunimi oli kumitettu. "Ai." Mikä pettymys. "Saanko jatkaa? Kiitos. Lisäksi lapussa luki, että osa lapuista on siskollesi."

"M-minulla on sisko? Lukiko siinä nimeä?" Minulla on suku! "Ei, ei lukenut."

"Anteeksi, m-minun on nyt mentävä." Kuiskasin. "Olen pahoillani. Tiedän miltä sinusta tuntuu! Tiedän miltä tuntuu menettää kaikki!" Peppi huusi perääni.

"M-miksi kaiken p-pitää olla niin pirun vaikeaa?!" Huusin ja purskahdin itkuun. Greenwood... Miksei se herätä mitään minussa? Tietääkö siskoni minusta? Onko hänellä ikävä minua?

"Minuna on pakko selvittää tämä..."

 

Kiitos kun luit! Kommentoithan myös jos pidit? Anteeksi osan lyhyys :) Lupaan että seuraava on pidempi! Ainiin! Ja jos jotakuta kiinnostaa tietää mistä sivupohjani on, se on täältä

-Windy